Istuskelen täällä siskoni ja hänen miehensä luona valvomassa ja odottelemassa että milloinkahan voisi jo lähteä lentokentälle hengailemaan. Lähtö on siinä seitsemän (eli Venezuelan aikaan siinä yhdeltä yöllä) jälkeen ja pari tuntia aikaisemmin pitää olla lähtöselvittelyssä, eli viideltä. Kolme tuntia vielä. Onneksi ei väsytä. Mieheni jo simahti tuohon viereen, mutta itse ajattelin että aikaeroon tottuminen käy ehkä käteviten jos nyt hieman valvoo ja sitten kun kone lähtee niin vetää peiton silmille. Vielä ei ole mitään yltiöpäistä jännitystä kerennyt iskemään. Varmaan vasta sitten kun tulee lentokentälle. On se hurjaa lähteä ensimmäistä kertaa omin päin reissuun ja ensimmäistä kertaa kahdestaan. Aiemmat ulkomaan vierailuni ovat olleet lähinnä muiden tahojen järjestämiä (esim. orkesterimatkoja) ja itse en ole ollut minkäänlaisessa vastuussa järjestelyistä. Toivottavasti kaikki menee hyvin... Jos ja kun palaamme ehjin nahoin (mutta ehkä palanein) niin yritän postittaa hieman kuvasatoa reissusta!

Tänään kävin vihoviimeistä kertaa koululla. Vuorossa oli valmistuminen ja papereiden käteen saaminen. Ei mikään ihmeellinen tilaisuus, mutta saldona on tosiaan Ensihoitaja AMK tutkinto ja ruusu. Ei se vielä mitenkään kummalta ole tuntunut, ehkei sitä vieläkään ole ihan sisäistänyt. Tai sitten se johtuu siitä kun koko valmistumisprosessi on ollut niin pitkitetty ettei mitään selkeää loppua sille oikein voikaan saada. Ehkä sitten kun työt alkaa tosissaan ja saa täyttä palkkaa.

Käytiin mieheni kanssa syömässä ravintolassa ja shoppailtiin viimeiset tarpeelliset matkaa varten. Kisu on viety Leenalle hoitoon häämatkan ajaksi ja itsemme olemme tuoneet siskoni ja hänen miehensä luokse täyshoitoon viikonlopuksi. Eilen saatiin muutto tehtyä. Oli kyllä todella rankkaa ja oltiin molemmat niin hajalla kun vihdoin oli kaikki roudattuna. Onneksi tuli kavereita avuksi, muuten emme olisi selvinneet. Uudessa kämpässä tosin on remppa vielä meneillään, niin päästään sisustamaan vasta kun tullaan takaisin matkalta.  Maanantaina on sitten lähtö Venezuelaan. Ihanaa!

Tänään ryhdyttiin pakkailemaan pesäkoloamme pahvilaatikkoihin ja muuttovalmiiksi. Ei kyllä yhtään innosta tämä muuttaminen. Eilen tuli kamala itkupotkuraivarikohtaus mikä varmaan osittain johtui myös alitajuisesta muuttohaluttomuudesta. Aina on helpompaa jos ei tarvitse muuttaa, muuttua tai tehdä muutosta. Toisaalta muuton/muutoksen/muuttumisen jälkeen moni asia saattaa olla taas helpompaa.

Toinen syy itkunpuuskaani varmaan oli ikävä. Mieheni kun nyt hyödynsi vuosilomaansa ennen töiden loppumista ja lähti vanhempiensa luokse käymään. Minä jäin tänne yksinäni töitä tekemään. Viikko meni ihan mukavasti koomaillessa ja mitään aikaansaadessa, mutta kun mieheni tuli perjantai-iltana kotiin ja oli taas lauantaina töistä tullessani lähtenyt bänditreeneihin ja oli kamala tiskivuori edelleenkin jäljellä ja olisi pitänyt leipoa läkijäiskakut töihin ja olisi pitänyt alkaa pakkaamaan... Niin kyllä se itku sitten tuli. Onneksi tuli kuitenkin lauantai-iltana vielä takaisin. Oloni helpotti jopa siinä määrin että sain tiskattua, leivottua pari kakkua töihin ja kerkesin jotakuinkin ajoissa nukkumaan. On se hassua että on niin riippuvainen toisen läsnäolosta. Mutta sitä myös kai parisuhde on - että on yhtä lailla toisistaan riippuvainen.

Tänään yritettiin hieman suunnitella muuton aikatauluja sekä mahdollisia roudaajia autoineen. Ne vaikuttaisivat järjestäytyvän, eli suurin homma on nyt saada koti kuljetuskuntoon. Kaiken tämän keskellä pitää vaan yrittää myös muistaa se että sitten kun ollaan saatu muutto tehtyä niin voimme kaikessa rauhassa lähteä häämatkalle.

Häämatkan kohteeksi on valikoitunut Venezuela. Aikaa siellä vietämme viikon verran. Kumpikaan meistä ei ole aiemmin karibialla käynyt, mutta hinku sinnepäin on ollut jo pitkään. Muita äkkilähtövaihtoehtoja olisivat olleet lähinnä Teneriffa ja Thaimaa. Ei ihan yhtä houkuttelevaa. On se jännää lähteä ensimmäistä kertaa yhdessä reissuun ja ulkomaille. Ei olla edes käyty risteilyllä kahdestaan! Sekin pitää jossain vaiheessa kokea. Kovin turvallista aluetta tuo etelä amerikka ei vissiinkään ole, mutta ollaan ajateltu että jos tervettä järkeä käyttää ja on varovainen niin eiköhän siitä selvitä hengissä. Jos ei selvitä, niin sitten on aika lähteä. Korkeimman käsissä ollaan joka tapauksessa, tapahtui mitä vain.

Toissa aamuna herätessäni löysin lapun ruokapöydältä. Viesti ei ollut mikään hyvän aamun toivotus. Olin kuulemma syyllinen siihen ettei mieheni saanut laskuja edellisiltana maksettua koska olin häivttänyt hänen pankkitunnuksensa. Niimpä joo. Eipä tuollaisen lapun lukemisen jälkeen edessä oleva päivä mitenkään erityisen inspiroivalta tunnu.

Ajattelin kuitenkin rationaalisesti että kyse on siitä että mieheni oli kyseisenä iltana ollut kireällä tuulella, eikä vain yksinkertaisesti muistanut milloin oli viimeksi käyttänyt tunnuksiaan ja missä. Onneksi löysin ne tunnukset todella helposti, olivat muutamien kuittien kanssa samassa kasassa. Siirsin koko kasan läppärin päälle että hän ne herättyään siitä löytäisi ja ehkä muistaisi että oli itse ne siihen kasaan laittanut.

Itse lähdin sitten itsekseni mutisten polkemaan töihin. Mietin että olisikohan minun pitänyt joku viesti hänelle kirjoittaa, mutta onneksi en kirjoittanut, koska se ei välttämättä olisi ollut mitenkään rakentava viesti. Otti kyllä päähän tuollainen turha syyttely. Mietin jopa hetken että tästäkö tämä avio-onni lähtee hiipumaan. Omat vanhempani kun sitä toistensa syyttelemistä harrastivat lähes jatkuvasti. En kuitenkaan suostunut siihen että olisin heittänyt syytöksiä takaisin. Töihin päästyäni ja hommiin ryhdyttyäni onnistuin unohtamaan aamuisen potutukseni ja suuttumukseni. Päivästä tuli loppujen lopuksi ihan mukava.

Töistä lähdettyäni huomasin että olin saanut tekstiviestin. Anteeksipyyntö. En ollut edes muistanut koko asiaa, mutta tuntui todella hyvältä että hän pyysi anteeksi, vaikka olin itse jo aamulla antanut anteeksi. Vielä kotiin päästyänikin hän pyysi anteeksi ajattelematonta käytöstään ja perätöntä syytöstään.

Vain kerran elämässäni olen tosissani saanut miettiä mitä anteeksi antaminen oikeastaan ihan käytännössä on. Mietin sitä pitkään. Kysyin myös ädiltäni - jolle olin siihen aikaan katkera vanhempieni avioerosta. Hän vastasi hyvin viisaasti että "anteeksi antaminen on sitä että poistaa sen tuomion minkä on sen ihmisen ylle langettanut, ja että kärsii sen vääryyden minkä kyseinen ihminen on tehnyt." En silloin heti kyennyt antamaan anteeksi, se oli pitkä prosessi, mutta olen todella kiitollinen siitä ettei katkeruus saanut pysyvää sijaa sydämessäni, vaan nykyään minulla on äitiini todella lämpimät välit.

En myöskään aio päästää katkeruutta minun ja mieheni välille. Vaati se mitä vain. Eniten se kai vaatii nöyryyttä. Sitä ettei suostu mittaamaan samalla mitalla takaisin vaikka kokisinkin tulleeni väärin kohdelluksi. Jos jokin vaivaa, siitä keskustellaan. Jos tuli tehtyä väärin, pyydetään anteeksi. Jos on tullut kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti, antaa anteeksi vaikkei pyydettäisikään. Onneksi tässä tapauksessa jopa pyydettiinkin. Katkeroitumalla ei voita mitään, sillä vain sitoo itseään ja rajoittaa omaa vapauttaan ja karistaa suuren osan elämänilostaan. Ja pahimmassa tapauksessa pilaa elämänsä tärkeimmät ihmissuhteet!

Työpaikkahakemukseeni vastattiin todella ripeästi. Pari päivää sen jälkeen kävin itse paikan päällä näytillä, ja lupasivat minulle huhtikuusta vuoden loppuun asti töitä, ainakin. Sijaisuutta toki vain, mutta siitähän se lähtee. On kyllä todella hienoa saada koulutustaan vastaavaa työtä, varsinkin heti valmistuttuaan!

Tässä kaikessa muuttamisessa ja työnhaussa on ollut todella vahvasti johdatuksen makua. Ei ole yhtään epäselvää etteikö meidän olisi tarkoitus muuttaa kyseiselle paikkakunnalle. Tuntuu todella ihanalta kun asiat ovat ikään kuin itsestään järjestyneet näin ihanasti. Vieläkään emme ole päässeet sitä kämppää tarkastamaan, mutta luotan siihen että se on tarpeeksi asuttavassa kunnossa. Kuulemma olisivat remppaamassa sitä kunhan edellinen asukas lähtee alta pois.

Saimme myös häämatkan varattua! Selailimme äkkilähtöjä sivuilta www.rantapallo.fi ja siellä sattui löytymään viikon matka Venezuelaan. Aivan loistavaa! Emme ole kumpikaan aiemmin käyneet karibialla, saatikka Etelä-Amerikassa, että seikkailua saattaa pukata. Varsinkin kun viranomaistiedotteessa varoitetaan Kolumbian rajan läheisyydessä liikkumisesta, kun siellä voi joutua sissiryhmien kaappaamaksi... Onneksi emme aio siinä osassa maata oleskella, joten eiköhän sieltä selvitä hengissä. On se kyllä ihanaa päästä häämatkalle, vihdoinkin, kahden ja puolen aviovuoden jälkeen! Pelkkä ajatuskin virkistää mieltä. Kun emme ole edes käyneet risteilyllä kahdestaan...