Käytiin mieheni kanssa syömässä ravintolassa ja shoppailtiin viimeiset tarpeelliset matkaa varten. Kisu on viety Leenalle hoitoon häämatkan ajaksi ja itsemme olemme tuoneet siskoni ja hänen miehensä luokse täyshoitoon viikonlopuksi. Eilen saatiin muutto tehtyä. Oli kyllä todella rankkaa ja oltiin molemmat niin hajalla kun vihdoin oli kaikki roudattuna. Onneksi tuli kavereita avuksi, muuten emme olisi selvinneet. Uudessa kämpässä tosin on remppa vielä meneillään, niin päästään sisustamaan vasta kun tullaan takaisin matkalta.  Maanantaina on sitten lähtö Venezuelaan. Ihanaa!

Toinen syy itkunpuuskaani varmaan oli ikävä. Mieheni kun nyt hyödynsi vuosilomaansa ennen töiden loppumista ja lähti vanhempiensa luokse käymään. Minä jäin tänne yksinäni töitä tekemään. Viikko meni ihan mukavasti koomaillessa ja mitään aikaansaadessa, mutta kun mieheni tuli perjantai-iltana kotiin ja oli taas lauantaina töistä tullessani lähtenyt bänditreeneihin ja oli kamala tiskivuori edelleenkin jäljellä ja olisi pitänyt leipoa läkijäiskakut töihin ja olisi pitänyt alkaa pakkaamaan... Niin kyllä se itku sitten tuli. Onneksi tuli kuitenkin lauantai-iltana vielä takaisin. Oloni helpotti jopa siinä määrin että sain tiskattua, leivottua pari kakkua töihin ja kerkesin jotakuinkin ajoissa nukkumaan. On se hassua että on niin riippuvainen toisen läsnäolosta. Mutta sitä myös kai parisuhde on - että on yhtä lailla toisistaan riippuvainen.

Tänään yritettiin hieman suunnitella muuton aikatauluja sekä mahdollisia roudaajia autoineen. Ne vaikuttaisivat järjestäytyvän, eli suurin homma on nyt saada koti kuljetuskuntoon. Kaiken tämän keskellä pitää vaan yrittää myös muistaa se että sitten kun ollaan saatu muutto tehtyä niin voimme kaikessa rauhassa lähteä häämatkalle.

Häämatkan kohteeksi on valikoitunut Venezuela. Aikaa siellä vietämme viikon verran. Kumpikaan meistä ei ole aiemmin karibialla käynyt, mutta hinku sinnepäin on ollut jo pitkään. Muita äkkilähtövaihtoehtoja olisivat olleet lähinnä Teneriffa ja Thaimaa. Ei ihan yhtä houkuttelevaa. On se jännää lähteä ensimmäistä kertaa yhdessä reissuun ja ulkomaille. Ei olla edes käyty risteilyllä kahdestaan! Sekin pitää jossain vaiheessa kokea. Kovin turvallista aluetta tuo etelä amerikka ei vissiinkään ole, mutta ollaan ajateltu että jos tervettä järkeä käyttää ja on varovainen niin eiköhän siitä selvitä hengissä. Jos ei selvitä, niin sitten on aika lähteä. Korkeimman käsissä ollaan joka tapauksessa, tapahtui mitä vain.

Ajattelin kuitenkin rationaalisesti että kyse on siitä että mieheni oli kyseisenä iltana ollut kireällä tuulella, eikä vain yksinkertaisesti muistanut milloin oli viimeksi käyttänyt tunnuksiaan ja missä. Onneksi löysin ne tunnukset todella helposti, olivat muutamien kuittien kanssa samassa kasassa. Siirsin koko kasan läppärin päälle että hän ne herättyään siitä löytäisi ja ehkä muistaisi että oli itse ne siihen kasaan laittanut.

Itse lähdin sitten itsekseni mutisten polkemaan töihin. Mietin että olisikohan minun pitänyt joku viesti hänelle kirjoittaa, mutta onneksi en kirjoittanut, koska se ei välttämättä olisi ollut mitenkään rakentava viesti. Otti kyllä päähän tuollainen turha syyttely. Mietin jopa hetken että tästäkö tämä avio-onni lähtee hiipumaan. Omat vanhempani kun sitä toistensa syyttelemistä harrastivat lähes jatkuvasti. En kuitenkaan suostunut siihen että olisin heittänyt syytöksiä takaisin. Töihin päästyäni ja hommiin ryhdyttyäni onnistuin unohtamaan aamuisen potutukseni ja suuttumukseni. Päivästä tuli loppujen lopuksi ihan mukava.

Töistä lähdettyäni huomasin että olin saanut tekstiviestin. Anteeksipyyntö. En ollut edes muistanut koko asiaa, mutta tuntui todella hyvältä että hän pyysi anteeksi, vaikka olin itse jo aamulla antanut anteeksi. Vielä kotiin päästyänikin hän pyysi anteeksi ajattelematonta käytöstään ja perätöntä syytöstään.

Vain kerran elämässäni olen tosissani saanut miettiä mitä anteeksi antaminen oikeastaan ihan käytännössä on. Mietin sitä pitkään. Kysyin myös ädiltäni - jolle olin siihen aikaan katkera vanhempieni avioerosta. Hän vastasi hyvin viisaasti että "anteeksi antaminen on sitä että poistaa sen tuomion minkä on sen ihmisen ylle langettanut, ja että kärsii sen vääryyden minkä kyseinen ihminen on tehnyt." En silloin heti kyennyt antamaan anteeksi, se oli pitkä prosessi, mutta olen todella kiitollinen siitä ettei katkeruus saanut pysyvää sijaa sydämessäni, vaan nykyään minulla on äitiini todella lämpimät välit.

En myöskään aio päästää katkeruutta minun ja mieheni välille. Vaati se mitä vain. Eniten se kai vaatii nöyryyttä. Sitä ettei suostu mittaamaan samalla mitalla takaisin vaikka kokisinkin tulleeni väärin kohdelluksi. Jos jokin vaivaa, siitä keskustellaan. Jos tuli tehtyä väärin, pyydetään anteeksi. Jos on tullut kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti, antaa anteeksi vaikkei pyydettäisikään. Onneksi tässä tapauksessa jopa pyydettiinkin. Katkeroitumalla ei voita mitään, sillä vain sitoo itseään ja rajoittaa omaa vapauttaan ja karistaa suuren osan elämänilostaan. Ja pahimmassa tapauksessa pilaa elämänsä tärkeimmät ihmissuhteet!

Tässä kaikessa muuttamisessa ja työnhaussa on ollut todella vahvasti johdatuksen makua. Ei ole yhtään epäselvää etteikö meidän olisi tarkoitus muuttaa kyseiselle paikkakunnalle. Tuntuu todella ihanalta kun asiat ovat ikään kuin itsestään järjestyneet näin ihanasti. Vieläkään emme ole päässeet sitä kämppää tarkastamaan, mutta luotan siihen että se on tarpeeksi asuttavassa kunnossa. Kuulemma olisivat remppaamassa sitä kunhan edellinen asukas lähtee alta pois.

Saimme myös häämatkan varattua! Selailimme äkkilähtöjä sivuilta www.rantapallo.fi ja siellä sattui löytymään viikon matka Venezuelaan. Aivan loistavaa! Emme ole kumpikaan aiemmin käyneet karibialla, saatikka Etelä-Amerikassa, että seikkailua saattaa pukata. Varsinkin kun viranomaistiedotteessa varoitetaan Kolumbian rajan läheisyydessä liikkumisesta, kun siellä voi joutua sissiryhmien kaappaamaksi... Onneksi emme aio siinä osassa maata oleskella, joten eiköhän sieltä selvitä hengissä. On se kyllä ihanaa päästä häämatkalle, vihdoinkin, kahden ja puolen aviovuoden jälkeen! Pelkkä ajatuskin virkistää mieltä. Kun emme ole edes käyneet risteilyllä kahdestaan...  

Toissailtana taas selailin mollin sivuja, ja katselin myös epätoivoisena sairaanhoitajien paikkoja. Eipä niitäkään mitään hurjan mielenkiintoisia ollut tarjolla, ainakaan ihan läheltä. Kun olin lähes kaikki ilmoitukset selannut läpi, huomasin että yllämainittu ambulanssifirma hakee kahta sairaankuljettajaa, ensisijaisesti ensihoitaja-amk tyyppejä. Olin ratketa riemastuksesta ja innostuksesta! En ole koskaan aikaisemmin väsännyt edes CV:tä, työhakemuksesta puhumattakaan, mutta onneksi on netti ja onneksi on Google... Inspiraatiopuuskassani sitten molemmat väsäsin samana iltana ja sain vielä lähetettyäkin meilitse. Olin niin täpinöissä vielä nukkumaan mennessä ettei uni meinannut tulla.

Eilen sitten töissä tarkistin sähköpostini, ja onnekseni huomasin että hakemukseeni oli vastattu: halusivat että tulisin paikan päällä käymään. Pikkuisen jännitti kun sinne soitin ja sovin ajankohdasta, mutta onneksi tyyppi langan päässä kuullosti tosi rennolta ja reilulta tyypiltä. Ilmeisesti olisi ainakin kesätöitä tiedossa ja myöskin pari äitiyslomasijaisuutta, ja mahdollisesti jatkoakin... Huomenna olen lähdössä sinne sitten tapaamaan niitä ihmisiä. Jännittää hurjan paljon.

Kävin tänään koululla viimeistä kertaa ennen todistusten jakoa. Ei oikein tuntunut miltään. Vaikka palautinkin valmiiksi sidotut opinnäytetyöt ja täytin hakemuksen todistusta varten. Ehken ole vielä oikein sisäistänyt sitä että loppu lähenee. Eiköhän sitä sitten viimeistään tajua kun isketään paperit kouraan, elikkäs kuukauden päästä!

Itselleni pitäisi vielä löytyä töitä. Se onkin jännempi juttu, varsinkin tällaisina aikoina. Toisaalta, terveydenhuoltoalan töitä pitäisi kyllä aina löytyä. Ainoa ongelma siinä voi olla se ettei välttämättä löydy se ihan kaikkein mielekkäin työpaikka. Pitääpi vielä senkin asian puolesta rukoilla, ja tietty kanssa vähän soitella ympäriinsä. Työnsaantia tietty edistää varmaan myös se paperinlappunen mikä minulle isketään käteen 20.3.

Vaikka muuttaminen onkin yksi inhottavimmista ja rasittavimmista asioista mitä tiedän, niin ainakaan vielä ei tunnu pahalta. Toisaalta, eipä se ihan vielä olekaan käsillä, vasta noin kuukauden päästä. Eiköhän siitä selvitä. Ollaan selvitty jo kerran aikaisemminkin.

Kyllä sitä voi tällaisena hetkenä todeta että ne on ne tekemättömät työt mitkä stressaa eniten. Mikä vapauden tunne tuleekaan olemaan kun olen saanut sen viimeisenkin tehtävän tehtyä, kun voin tarkastella kaikkia koulusuorituksiani opintorekisteristä ja todeta että "se on täytetty", kun saan anoa todistusta, kun saan vannoa ammatillisen valani, kun saan paperit käteen, kun saan viimeistä kertaa kävellä koulusta ulos tietäen että ikinä ei ole pakko palata sinne! Sitten en olekaan enää opiskelija.

Tuntuu toisaalta hienolta että loppu häämöttää jo näinkin lähellä! Toisaalta ei kyllä yhtään inspiroisi se viimeinen tehtävä... Minun pitäisi lukea yksi kirja ensihoidon historiasta Suomessa, mutta kun se on niin surkeasti kirjoitettu! Tai ylihienosti. Miten sen nyt haluaa ilmaista. Tuntuu kuin koko kirja olisi enemmänkin satunnaisia muistelmia, eikä historiankirjoitusta, ja että kirjoittaja on halunnut päteä erittäin hankalasti luettavalla mutta (ehkä hänen mukaan) hyvin fiinillä kielellä. Eli sanajärjestys lauseesa ei ole kaikkein loogisin. Aihe kylläkin on mielenkiintoinen, varsinkin kun ambulanssitoimi Suomessa on aika nuori, ensihoitaja AMK-tutkimuksesta puhumattakaan. On se hyvä tietää miksi vieläkään ei ole valtakunnallista ensihoitojärjestelmää ja miksi vieläkään laissa ei ole määritelty millaiset pätevyydet pitää olla jotta voi tehdä töitä ambulanssissa. Että turvallisissa käsissä olette, rakkaat kansalaiset!

Uusi seurakunta myös tarjoaisi asunnon: omakotitalo viereisestä kaupungista. Tiedä sitten onko tuo vuokra-talo vai ei ja onko se kuinka hurjan iso. Ehkä sitä pitää alkaa täyttämään sitten jälkikasvulla...

Vaikuttaa siis erittäin todennäköiseltä että muutto on edessä ja että mieheni aloittaa työnteon kyseisessä seurakunnassa. Päätös tulee keskiviikkona. Torstaina hän sanoutuu nykyisestä työpaikastaan irti, eli työt loppunevat hänen osaltaan 5.3. Uudesta paikasta sanottiin myös ettei töitä tarvitse aloittaa heti, vaan vasta vaikkapa huhtikuussa - "lähtekää vaikka jonnekkin reissuun, jos on rahaa kertynyt". Eli näyttäisi siltä että saatamme päästä odotettua aiemmin HÄÄMATKALLE!!! Loistavaa.

Tietenkin joudun myös itse sanomaan itseni irti, koska tällä hetkellä minulla on sopimus elokuulle asti. Se hieman jännittää, että löytyykö minulle tuolta uudelta paikkakunnalta mielekästä työtä. Eilen kyllä selasin netistä ja tarkistin minkäslainen firma vastaa siellä ensihoidosta ja sairaankuljetuksesta, joten sinnepäin pitänee soitella ja ilmotella itsestään ja toivoa että nappaa. Mol.fi:tä selatessa nimittäin ei montaa sairaankuljettajan paikaa mainosteta, ainakaan viimeksi kun kävin tarkastamassa. Onneksi tällä alalla ei hirveästi vaikuta tuo taantuma. Terveydenhoitohenkilökuntaa kyllä aina tarvitaan jossain muodossa. Tällaisia aikoja ajatellen erittäin fiksu alan valinta, mutta eihän näillä palkoilla rikastumaan pääse edes vahingossa... Hyvä niin.