Vietimme siis suloisen joulumme anoppilassa. Ensimmäiset päivät eivät kyllä kovinkaan suloisilta tuntuneet. Mieheni isosisko oli muutaman päivän myöskin siellä kersoineen. Villeine kersoineen. No, eivät ne ehkä niin villejä ole, mutta vaativat vaan kovasti huomiota... Joulurauha laskeutui sitten jouluaattona saunan, ruuan, joululaulujen ja lahjojen myötä. Lahjasaldosta mainittaneen eniten hyötyä ja iloa tuottanut kirkasvalolamppu. Enää ei tunnu ihan niin kurjalta herätä kuudelta kun on menossa aamuvuoroon.

Meidän ostamat lahjat osuivat suurimmaksi osaksi aika hyvin nappiin. Anopille ostettiin pleikkari ja Singstar, kun se niin karaokesta diggaa. (Myönsi kyllä joulun jälkeen, ettei ole koskaan aiemmin tuntenut itseään niin surkeaksi ja epämusikaaliseksi. Yritin lohdutella, että se nyt ei ollut ihan se päämäärämme sillä lahjalla...) Isälleni, joka jokin aika sitten liittyi ortodoxikirkkoon, ostimme kauniin ikonin joka on puupalalle maalattu, eli todella omaperäinen. Siihenhän se sitten tykästyi todella paljon, ja ihmetteli että mistä me tuollaisia rahoja ollaan revitty. Minkäs sille voi kun on ollut tyhmä ja lainannut ilmaiseksi valtiolle vuodeksi 30 % toissakesän palkasta. Äidille ja hänen miehellensä oli vähän haastavampaa löytää tai ideoida mitään lahjaa. Satuin kuitenkin eksymään joulumyyjäisiin mistä löysin keraamisen veneen jonka kummassakin päässä löhöili tonttu viltin alla. Todella suloinen, myös heidän mielestään. Olivat kovasti tykänneet. Eli ainakin osa lahjoista osuivat oikeaan.

Olimme siis koko jouluviikon anoppilassa, mutta viimeiset päivät alkoivat olla jo hieman tuskaa. Itselleni nousi kuume ja olin vähän köhäinen. Miehellänikään ei ollut mikään paras olo kun lähdimme ajamaan kotiin päin reilua kolmen tunnin matkaa. Kotiin silti päästiin ehjin nahoin, myös kisu. Se oli nauttinut olostaan kylppärissä (missä se siis vietti koko joulunsa ettei olisi päätynyt koiran jouluherkuksi) ja käynyt melkein kaikkien kanssa joulusaunassa. Omituinen kissa. Se siis todellakin tykkäsi saunoa!

Viikonloppu sitten oltiin kotona parantelemassa. Olo ei kuitenkaan riittävästi helpottunut että olisin töihin mennyt, joten maanantaina kävin työpaikallani tarkistamassa CRP:n. Kohollahan se oli ja penisilliinikuuihan siitä tuli. Miehelläni oli täsmälleen samanlaiset oireet, joten raahasin hänet sitten tiistaina lääkäriin. Saatiin molemmat viikon saikut. Ei olisi voinut parempaan saumaan se keuhkokuume (joksi arvauskeskuksen setä tautiamme veikkasi) tulla. Oli todella ihanaa saada vähän pidennettyä lomaa, varsinkin kun saatin yhdessä sairastella, eikä oltu kuitenkaan ihan koko aikaa vuoteen omana, lähinnä sohvan. Hyvää se teki.

Nyt olen sitten ollut kohta toista viikkoa taas töissä, ja siltä myös tuntuu. Typäsi jo heti ekana päivänä. Mielestäni työnteko on jotain niiin yliarvostettua. Pitäisiköhän sitä ryhtyä kotiäidiksi? Kersa vaan puuttuu... Tai sitten ei, jos muistellaan vaikka tuota joululoman alkua.

Eräälle suhteellisen lähipaikkakunnalle on auennut eräs nuorisotyönohjaajan virka. Työntekijä joka sieltä lähti on mieheni luokkakavereita, ja syy miksi lähti ei ollut surkea työyhteisö. Mieheni mietti jo ennen joulua laittaisiko hakupaperit menemään, mutta jäi sitten laittamatta. Paikkaa ei kuitenkaan ollut hakenut kuin yksi epäpätevä, joten se tuli nyt uudelleen hakuun. Mieheni sai sieltäpäin viestiä että pikkulinnut oli laulelleet hänen olevan paikasta kiinnostunut, ja kyselivät huhun todenperäisyyttä. Toivoivat kovasti hänen hakevan paikkaa. Mieheni on vielä selvitellyt ja ollut yhteyksissä sinne päin, ja vaikuttaisi ainakin siltä että tuo paikka voisi olla vähän parempi kuin nykyinen. Saattaapi olla muutto tulossa... Pitää vaan koittaa pitää nykyinen työyhteisö mahdollisimman pitkään epätietoisuudessa, ettei sitä pahimman hajuista paskaa tarvitsisi sitten niin pitkään sietää ennen kuin lähtö koittaa.