Heräsin tänä aamuna siihen että puhelin soi. Se on yksi ärsyttävimmistä asioista mihin voi herätä. Varsinkin jos henkilö joka soittaa todella on pahoillaan, tai ainakin kovasti yrittää pahoitella sitä että on herättänyt. Oma vikanihan se on kun jätän puhelimen päälle yöksi! Mutta enpähän ole oppinut. Ja loppujen lopuksi on ihan hyvä herätä jo kymmeneltä vaikka olisikin vapaapäivä ettei koko päivä mene nukkumiseen. Sitten ainakin on paha mieli kun herää vasta kolmelta iltapäivällä ja aurinko jo melkein laskee.

Se oli äitini. Eikä hän ollut pahoillaan. Hyvä niin. Hän oli lähistöllä ja kyseli olinko kotona että voisi tulla käymään. No, ainakin oli hyvä syy todella yrittää herätä. Ja oli se ihan mukavaa nähdä tuttua naamaa ja jutella niitä näitä. Varsinkin kun on juuri muuttanut, vaikkakin vanhalle kotipaikkakunnalleen, niin se sosiaalinen piiri ei vielä ole huisin laaja. Monet vanhoista kouluajan kavereistani kun ovat muuttaneet muualle opiskelemaan tai töihin. Onneksi on edes joitain vanhoja tuttuja jäljellä täällä. Vaikeampaa on varmaan miehelleni jolla ei ole ketään tuttuja täällä ennestään.

Äitillä oli ollut kovasti stressiä ja valitteli sitä kun ei oikein mitään voinut syödä ilman että vatsa tulee kipeäksi. Hän kun on veriryhmä O niin ei voi syödä sitä eikä tätä, ja kalassakaan ei ole voinut käydä kun jäätilanne tänä talvena on ollut niin heikko yms. Äitini on siis todellinen terveysfriikki. Nuorempana ajattelin että minun äitini on se kaikkein paras äiti mitä koko maailmassa on, mutta onneksi sitä on jo  tullut toisiin ajatuksiin. Nykyään osaa jo vähän kriittisemmin kuunnella sanojaan eikä ottaa kaikkea ihan todesta. Itsekin olen taipuvainen vakuuttelemaan, ehkä eniten siksi että tarvitsen itse vakuuttelua, mutta kun huomaa että muut vakuuttuu niin mikäs sen mukavampaa. Olen kuitenkin pyrkinyt pois siitä tavasta ja ilmaisemaan itseäni vähän nöyremmin ja vähemmän kaikkitietävästi. Ja siksi olen aina vähän varuillaan kun äiti rupeaa selittämään juttujaan vitamiineistä ja ruokavaliosta ja sen sellaisesta. Loppujen lopuksi hän kuitenkin on todella rakas, kunhan pidän mielessä sen että hänkin on vain ihminen, niin kuin minäkin.

Tulipahan matot puisteltua, kun sai äitin apua siihen. Täällä kun ei mattotelinettä ole ja siihen hommaan tarvitaan vähintään kaksi. Edellisessäkään kämpässä ei missään vaiheessa tullut puisteltua kun sielä oli vaan parveke. Nyt asumme rivitalossa ja pieni pätkä omaa pihaa tuntuu todella luksukselta kun voi vaivatta mennä pihalle ravistelemaan matoista puolentoista vuoden pölyt. Pitäisi seuraavaksi miettiä laitanko oranssin maton olohuoneeseen vai keittiöön...