Olin tänään iltavuorossa, mutta päätin että silti jaksaisin vähän laittaa kämppää siistiksi vielä töiden jälkeen. Iltavuorot siis loppuu jo 18.30, mikä on varsin mukavaa. Siinä kerkeää vielä samana päivänä tehdä jotain muutakin, ja riski että pääsee ajoissa nukkumaan on hiukan suurempi kuin jos pääsisi kotiin vasta kymmenen jälkeen.

Hirveä ikävä on ollut miestäni. Onneksi hän tulee jo huomenna takasisin kotiin. Ollaan soiteltu lähes joka päivä, ja riparilla on ihme kyllä mennyt varsin mukavasti. Ainakin leiriläiset ja isoset ovat olleet mukavia. Se mikä niissä puheluissa on ollut erityisen ihanaa on se että mieheni on itse oma-aloitteisesti joka puhelun lopussa sanonut sen maagisen minärakastansinua-lauseen. Se on aina niin ihana kuulla ja sitä kaipaa erityisesti silloin kun ei näe toista. Usein kun tuntuu siltä että minä sitä aina hoen ja toiselle jää sitten se hiukan epäromanttisempi "niin mäki sua". Mutta toisin tällä kertaa!

Tuollaisen leirin jälkeen sitä yleensä on todella poikki, joten myöskin sen takia päätin että nyt on pakko siivota ettei mieheni tarvitse väsyneenä tulla kotiin läävään. Taas kerran kun itsekseni olen viikon joutunut olemaan ei ole tullut siivottua, tiskattua, pestyä pyykkiä taikka tehtyä ruokaa. On se niin vaikeaa. Ei sitä vain itsensä takia näköjään viitsi.

Kisulta lähtee taas vaihteeksi ihan hullun lailla karvoja. Tupsuja on matot täynnä. Mutta sain kuin sainkin imuroitua, eikä edes raivostuttanut, niin kuin yleensä. Viimeksi imuroidessani/raivotessani meni leivänpaahdin rikki. Vieläkään ei ole uutta hankittuna. Jotenkin sitä ehkä luulee että jos kohdistaa sen raivoenergian siihen imuroimiseen niin menee sutjakkaammin. Eipä taida sekään hypoteesi pitää paikkaansa. Myöskin viikon tiskikasa tuli tuhottua ja koneellinen pyykkiä on pyörimässä. Ja siltikin on hiukan huono omatunto siitä ettei ole piiitkäänpiitkään aikaan tehnyt opinnäytetyötä eteenpäin...