Tänään tuli postista lausunto mieheni magneettiröntgenkuvasta. Ei ole leikattavaa. Onhan se toisaalta hyvä asia ettei sielä mitään niin vakavaa ole, mutta toisaalta se on hyvin turhauttavaa tietää että ainoa mikä saattaisi auttaa on fysioterapia, mikä ainakaan tähän mennessä ei ole auttanut.

On se hirveää katsoa sivusta kun toisen toivo hupenee ja kutistuu. Kun tietää miten toista turhauttaa jatkuva jumppaaminen josta selkä vain tulee kipeämmäksi. Kun huomaa miten masentunut toinen on siitä ettei voi tehdä sitä mitä tahtoisi eniten - liikkua ja urheilla. Kun ei vain enää tiedä mitä sanoa rohkaistaakseen toista. Eipä ole meidän avioliiton alkutaival ollut mitään ihan liian helppoa. Pitää vaan toivoa ettei itse masennu tai menetä toivoa, koska silloin on paha yrittää toista tukea.