Lukion ensimmäisen vuoden loppuessa sain stipendin lisäksi Rose Lagercrantzin kirjoittaman kirjan "Flickan som inte vill kyssas" (suomeksi "Tyttö joka ei halunnut suudella"). Kirja kertoi tytöstä joka viisivuotiaana päätti säästää kaikki suudelmansa jollekin erityiselle. En tiedä oliko tämä vain sattumaa että opettajani oli valinnut juuri minulle juuri tämän kirjan vai oliko se yritys lohduttaa epätoivoista ikisinkkua. En ollut suosittu koulussa, en ollut koskaan seurustellut enkä edes suudellut ketään. Toisaalta, mitä enemmän kertyi ikää aloinkin arvostaa sitä etten ollut antanut itseäni jakoon. Haaveekseni muodostuikin että neitsyyteni annan vasta tulevalle aviomiehelleni ja hääyönä. Kuitenkin se että mitkään ihastukset eivät johtaneet muuhun kuin pettymykseen alkoi tuntua aika kamalalta Ylioppilaaksi kirjoitettuani muutin hieman vilkkaamalle paikkakunnalle opiskelemaan. Nyt kosijoita tuntui löytyvän aika helposti, ja monet miehistä olivat ihan mukaviakin. Olin kuitenkin oppinut että ihastuminen ei ole mikään kestävä tunne, eikä sen varaan kannata liian paljoa laittaa. Päädyin siis sen verran ehdottomaan järkeilyyn että lopulta melkein epäilin että mikään tunne voi sitä järkeä horjuuttaa, edes vaikka olisi kyse Siitä Oikeasta... Lisäsin vaatimuslistaani että Sen Oikean pitää todellakin viedä jalat alta. Odottelin, odottelin ja annoin rukkasia monelle ihan mukavalle miehelle.