En ole aiemmin kovinkaan paljon kirjoitellut omasta uskostani, mutta olen huomannut että se kuitenkin on niin keskeinen osa arkeani että se väkisin tunkee blogiinikin mukaan jos kerran haluan olla rehellinen ja kirjoittaa elämästäni kokonaisvaltaisesti. Jos joltakulta menee täysin ohi mitä selitän tai menee herne nenään niin eikun kommenttia sitten vaan...

Mieheni ja minä muutimme takaisin synnyinpaikkakunnalleni sen takia että hän sai täältä seurakunnasta töitä. Muillekin paikkakunnille hän haki töihin, mutta tänne päädyttiin. Ajattelemme että se oli Jumalan johdatusta, tänne oli tarkoitus tulla. Tiesin kuitenkin että olosuhteet täällä kyseisessä seurakunnassa ovat varsin retuperällä ja että tiukkaa oli luvassa. Ja raskasta tämä on ollut aina tähäkin päivään saakka. Eikä loppua vielä näy.

Toisinaan käy mielessä että miksemme vain yksinkertaisesti muuta jonnekin muualle missä olisi mukavampa olla ja tehdä töitä. Miksei kuunnella järjen ääntä ja todeta että tuota menoa ei kukaan selviä tervejärkisenä sillä työpaikalla missä mieheni nyt on? Missä menee se raja tyhmyyden ja kutsumuksen välillä?

Toisaalta se oli varsin selvää että meidän piti tulla juuri tänne. Kuinka kauaksi aikaa, sitä en tiedä. Haluan silti uskoa että kaikella mitä tapahtuu on tarkoituksensa. Silläkin että me muutimme juuri tänne. Sillä että mieheni on juuri siinä seurakunnassa töissä. Sillä että nyt olemme todella ahtaalla, sekä henkisesti että mieheni taholta fyysisesti. Voihan se olla että Jumala sen takia välillä antaa meidän joutua ahtaalle että oppisimme turvautumaan Häneen ihan kaikessa.

Oli miten oli, toivoa ei ole vielä menetetty. Eikä mielenterveyttä, onneksi. Vuoden sisällä parikin työntekijää vaihtuu, toinen jää vuorotteluvapaalle ja toinen eläkkeelle. Pitää vaan toivoa ja rukoilla että tilalle tulee sellaisia ihmisiä joilla olisi asenne kohdillaan ja joiden kanssa työnteko olisi mielekästä. Ja sitäkin pitää toivoa että jaksetaan siihen asti.