Nyt on taas vaihteeksi pää ihan pyörällään. Mieheni oli tuossa muutama päivä sitten pomonsa puhuttelussa, mikä ei ilmeisesti ollut mitenkään ystävällissävytteinen keskustelu. Se mitä olen mieheltäni kuullut esimiehensä käyttäytymisestä häntä kohtaan ei vaikuta kovinkaan rakentavalta. En voi siis väittää että mieheni olisi kaikkein täydellisin työntekijä - jokaisesta varmasti löytyy moitittavaa - mutta heillä ei myöskään vaikuta nuo kemiat menevän yhteen. Voin ehkä sen verran kertoa että mieheni siis on seurakunnassa töissä ja ilmeisesti hänen pomollansa on hieman eriävät mielipiteet siitä mikä on kirkon strategia ja miten tulisi toimia. Ehkä siinä jopa on jotakin henkilökohtaistakin mikä tätä kaikkea härdelliä värittää.

Tänään oli sitten mieheni työhön siunaaminen, mikä hetkittäin oli ihan mukavakin tilaisuus. Tilaisuuden aikana mieheni isä ja minun äitini olivat jutelleet tämän esimiehen kanssa, en tiedä tarkalleen mistä, mutta jotakin esimies selitti väärinkäsityksistä joita nyt heti pitäisi selvitellä neuvottelussa. No, eihän asianomaisilla nyt siihen tuosta noin vain liiennyt aikaa, joten en sitten tiedä miten tämä tilanne tästä etenee. Sen vain tiedän että miehelläni on nyt kovat paikat, ja saa nähdä kuinka pian tulee taas muutto, vai onko tästä tilanteesta selviämistä.

Pidettiin sitten perheen kesken (minä, mieheni, siskoni miehineen, isäni ja mieheni vanhemmat jotka olivat käymässä) kotimme siunaaminen. Olihan se mukavaa olla läheisten kesken, varsinkin kun ovat kaikki anoppeineen ja appiukkoineen ovat erittäin mukavia ihmisiä. Tällä hetkellä ei itketä enää, mutta saa nähdä milloin taas alkaa vollotus vailla toivoa päättymisestä. Se on vaan niin surullista että juuri seurakunnissa tuntuu olevan ne kaikkein kauheimmat työyhteisöt, vaikka luulisi että seurakunnan työntekijät tietäisivät jotakin toisten kunnioittamisesta ja rakastamisesta. Ei näköjään. Tai sitten se on todella taitavasti piilotettu.

Kirkkokahvien jälkeen tuli muuten eräs seurakunnan tädeistä juttelemaan (ilmeisesti kun huomasi miten tuohtuneena tuo esimies jutteli näistä miestäni koskevista asioista) ja halusi yrittää nuorta vaimoa rohkaista. Se oli kyllä todella suloinen teko. Ja kyllä se on rohkaisevaa tietää että yksin tässä ei todellakaan olla, vaikka välillä siltä kovasti tuntuu.