Toissa aamuna herätessäni löysin lapun ruokapöydältä. Viesti ei ollut mikään hyvän aamun toivotus. Olin kuulemma syyllinen siihen ettei mieheni saanut laskuja edellisiltana maksettua koska olin häivttänyt hänen pankkitunnuksensa. Niimpä joo. Eipä tuollaisen lapun lukemisen jälkeen edessä oleva päivä mitenkään erityisen inspiroivalta tunnu.

Ajattelin kuitenkin rationaalisesti että kyse on siitä että mieheni oli kyseisenä iltana ollut kireällä tuulella, eikä vain yksinkertaisesti muistanut milloin oli viimeksi käyttänyt tunnuksiaan ja missä. Onneksi löysin ne tunnukset todella helposti, olivat muutamien kuittien kanssa samassa kasassa. Siirsin koko kasan läppärin päälle että hän ne herättyään siitä löytäisi ja ehkä muistaisi että oli itse ne siihen kasaan laittanut.

Itse lähdin sitten itsekseni mutisten polkemaan töihin. Mietin että olisikohan minun pitänyt joku viesti hänelle kirjoittaa, mutta onneksi en kirjoittanut, koska se ei välttämättä olisi ollut mitenkään rakentava viesti. Otti kyllä päähän tuollainen turha syyttely. Mietin jopa hetken että tästäkö tämä avio-onni lähtee hiipumaan. Omat vanhempani kun sitä toistensa syyttelemistä harrastivat lähes jatkuvasti. En kuitenkaan suostunut siihen että olisin heittänyt syytöksiä takaisin. Töihin päästyäni ja hommiin ryhdyttyäni onnistuin unohtamaan aamuisen potutukseni ja suuttumukseni. Päivästä tuli loppujen lopuksi ihan mukava.

Töistä lähdettyäni huomasin että olin saanut tekstiviestin. Anteeksipyyntö. En ollut edes muistanut koko asiaa, mutta tuntui todella hyvältä että hän pyysi anteeksi, vaikka olin itse jo aamulla antanut anteeksi. Vielä kotiin päästyänikin hän pyysi anteeksi ajattelematonta käytöstään ja perätöntä syytöstään.

Vain kerran elämässäni olen tosissani saanut miettiä mitä anteeksi antaminen oikeastaan ihan käytännössä on. Mietin sitä pitkään. Kysyin myös ädiltäni - jolle olin siihen aikaan katkera vanhempieni avioerosta. Hän vastasi hyvin viisaasti että "anteeksi antaminen on sitä että poistaa sen tuomion minkä on sen ihmisen ylle langettanut, ja että kärsii sen vääryyden minkä kyseinen ihminen on tehnyt." En silloin heti kyennyt antamaan anteeksi, se oli pitkä prosessi, mutta olen todella kiitollinen siitä ettei katkeruus saanut pysyvää sijaa sydämessäni, vaan nykyään minulla on äitiini todella lämpimät välit.

En myöskään aio päästää katkeruutta minun ja mieheni välille. Vaati se mitä vain. Eniten se kai vaatii nöyryyttä. Sitä ettei suostu mittaamaan samalla mitalla takaisin vaikka kokisinkin tulleeni väärin kohdelluksi. Jos jokin vaivaa, siitä keskustellaan. Jos tuli tehtyä väärin, pyydetään anteeksi. Jos on tullut kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti, antaa anteeksi vaikkei pyydettäisikään. Onneksi tässä tapauksessa jopa pyydettiinkin. Katkeroitumalla ei voita mitään, sillä vain sitoo itseään ja rajoittaa omaa vapauttaan ja karistaa suuren osan elämänilostaan. Ja pahimmassa tapauksessa pilaa elämänsä tärkeimmät ihmissuhteet!