Tarina siitä miten mieheni ja minä tapasimme voisi olla pitkäkin, ehkä kerron sen joskus, mutta lyhykäisyydessään se menee näin. Tapasimme juhannuksena -05, kuukausi siitä aloimme seurustelemaan, seitsemän kuukautta siitä menimme kihloihin ja siitä puoli vuotta niin oltiin naimisissa. Eli avioelämää olemme kerenneet elämään jo puolisentoista vuotta. Olemme juuri muuttaneet paikkakunnalle josta olen kotoisin koska mieheni sai täältä töitä. Itse reissaan vielä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Olisi pitänyt valmistua jo vuosi sitten, mutta minkäs sitä laiskuudelleen voi... Olen todennut että eihän tässä mikään kiire ole valmistua. Jostakin yläasteelta lähtien sitä on kaikki kesät tehnyt töitä että tulisi toimeen ja loput vuodesta opiskelee hirveetä vauhtia, eikä lomasta ole tietoakaan. Sitten kun vihdoin on suurella vaivalla ja stressillä valmistunut ja saanut töitä, niin ehkä parin, kolmen vuoden päästä on jopa kolmen viikon kesäloma. Hip hei! Tähänkö minulla olisi kiire? Parempi lomailla sillon kun siihen on mahdollisuus. Töitäkään en ole paljoa joutunut tekemään kun mieheni pienellä palkallaan kuitenkin elättää. Ei me paljoa tarvita eikä vaadita. Loppujen lopuksi sitä pärjää yllättävän vähällä. Ja kuitenkin tuntuu ettei ole juurikaan joutunut pihistelemään tai miettimään että mihin sen viimeisen sentin venyttäisi. Kai Jumala on ollut meitä kohtaan hyvä...