Toivo on taas hiukan palaillut. Rukoiltiin tuossa yksi ilta yhdessä kun tuntui kaikkein pahimmalta. Se on sellainen voimavara että jos sen tajuaisi niin varmaan rukoilisi enemmänkin. Varsinkin se että puolisot rukoilevat yhdessä on todella tärkeä osa parisuhteen hoitamista, ainakin minun mielestäni. Valitettavan harvoin sitä kuitenkaan tulee tehtyä. Aina ei löydy yhteistä aikaa, aina ei huvita ja aina ei muista. Kaikki surkeita tekosyitä.

Nyt siis kuitenkin tuntuu vaihteeksi hieman valoisammalta. Ei niinkään että mieheni työolosuhteet ainakaan merkittävästi olisi muuttuneet, mutta mieheni asenne vaikuttaa toiveikkaammalta. Koska jos menettää toivonsa niin se on sitten menoa ja alaspäin ja lujaa...

Huomenna alkaa ripari. Käytännössä se tarkoittaa viikon yksinoloa taas kerran. Mutta eiköhän tästä selvitä, käyn kuitenkin töissä päivisin niin on jotain puuhastelemista. Jos vaikka saisi sitä opinnäytetyötäkin taas vähän kirjoiteltua.