Jotenkin koko tämän viikkon on ollut todella synkkä olo. Johtuu varmaan suurilta osin ikävästä, osittain ehkä töistä ja osittain siitä etten ole saanut oikein mitään fiksua taas aikaiseksi saatikka nukkunut tarpeeksi. Alkuviikon oli töissä mukavan hiljaista, mutta tänään sitten on ollut vähän enemmän härdellipäivä. Ihan hirveältä tuntuu kun katselee työlistaansa ja miettii että ei vaan millään huvittaisi ottaa vastaan seuraavaa potilasta vaikka jonoa riittää. En voi sanoa että ne potilaat joita olen tänään hoitanut olisivat olleet erityisen hankalia tai epämiellyttäviä, mutta kun on vähän heikommassa mielentilassa niin pienet ja merkityksettömätkin jutut paisuvat pään sisällä. Poljin sitte itku kurkussa kotiin töistä.

Kotona purskahdin sitten totaalisesti itkuun kun huomasin että kissa oli oksentanut matolle. Täysin turha syy ruveta pillittämään, mutta joskus ne pienet seikat saa sen itkun tulemaan. Olen tässä päätynyt siihen että suurin syy itkuuni varmaan on tämä ikävä. Mieheni kännykkä ei ole toiminut, eli viestiä on tullut satunnaisesti kaverinsa kännykän tai netin kautta. Tuntuu niin kamalalta kun ei edes saa kuulla toisen ääntä! Jotenkin tuntuu typerältä kun tässä vaiheessa tihrustaa itkua kun ollaan jo yli puolen välin ja loppu häämöttää -  mieheni tulee perjantaina kotiin. Mutta kai se paha olo pitää jossain vaiheessa purkaa.

Kuitenkaan en ole ollut ihan yksin koko ajan. Muutamia ystäviäni olen tavannut ja viettänyt iltaa heidän kanssaan, mutta jotenkin on vaikea keskittyä toiseen ihmiseen kun on itsellä tukala olla. Toki olen seurasta nauttinut, mutten tiedä onko itsestäni ollut mitään annettavaa. Kai sitä pitää yrittää ottaa itseään niskasta ja piristyä ennenkuin mieheni tulee kotiin potemaan matkan jälkeistä masennusta. Parempi ehkä toivoa ettei sellaista tule. Eikun kissan oksennusta siivoamaan!