Kävin tänään pääkaupunkiseudulla bänditreeneissä. Oli todella mukavaa soitella poikien kanssa ja heittää tyhmää läppää. Matkalla treenikämpälle kävelin erään ostoskeskuksen läpi ja kuulin erään tuttuni äänen. En ollut nähnyt tätä ystävää moneen vuoteen eikä hän aluksi meinannut minua tunnistaa. Oli kuitenkin todella mukavaa törmätä näin sattumalta ja vaikka kerettiin vain vajaa puoli tuntia vahdella kuulumisia se piristi päivääni entisestään. Juuri tällaisia törmäyksiä kaipaisi enemmänkin!

Mieheeni en sitten olekaan törmäillyt enkä tule ihan heti törmäämäänkään. Viime vuorokauden olin töissä ja töiden jälkeen aamulla lähdin heti bänditreeneihin. Kun olin matkalla kotiin mieheni onkin jo matkalla kavereidensa kanssa eräälle keikalle ja jää sitten sille paikkakunnalle yöksi kun huomenna on siellä hänellä bänditreenit joiden jälkeen taitaa jäädä vielä toiseksi yöksi sinne. Maanantaiksi lupauduin taas töihin, joiden jälkeen iltapäivällä lähden taas toisiin bänditreeneihin samaan kaupunkiin. Ehkä sitten maanantai iltana näemme taas. Tällaista tämä amatöörimuusikkopariskunnan elämä parhaimmillaan on... Kovasti kaipaan luokses, rakas!

Ikävä ei kuitenkaan ole ainoastaan ikävä asia. Silloin jos ei ikävöi jotain on todella pielessä. Siinä vaan joskus on opettelemista että osaisi nauttia ikävästä. Vaikka tietää senkin että pieni etäisyys virkistää mukavasti sitten kun taas näkee. Joku fiksu ihminen sanoi joskus että etäisyys syventää suuria tunteita mutta sammuttaa pienet, niin kuin tuuli ravitsee nuotiota mutta sammuttaa kynttilän. Tuo on kyllä totta.