Kerran pienenä - olisinkohan ollut neljä tai viisi - äitini eräissä myyjäisissä ihasteli arpajaisvoittoja. Niiden seassa oli eräs suloinen pieni koira, lurppakorvainen pehmolelu. Äitini ihastui tuolta näkemältä, ja ajatteli itseksen: "tuo on minun!". Niimpä hän osti yhden ainoan arvan, jotta saisi hurmurin omakseen. Kuin ihmeen kaupalla arpaonni oli tuona päivänä kohdillaan.

En muista tarkalleen kuinka siinä oikein kävi, mutta minäkin taisin aika pian ihastua tuohon pehmoleluun. Ja kuten arvata saattaa, pieni nelivuotias anasti sen äidiltään ikiajoiksi. Joskus isompana äiti sai sen "hoitoonsa" kun lähdin jonnekin leirille, mutta muuten nukuin sen kanssa joka ikinen yö. Nyt kun katselen sitä niin tajuan miten aika on kulunut ja miten se on kuluttanut omaa rakasta Lurppeani.

Piti sitten ruveta suturoimaan, kun oli jo kolmannesta kohtaa ratkennut, eikä niitä enää saisi "väliaikaisesti" hakaneulallakaan paikattua. (Yksi hakaneula korvan takaa oli ollut varmaan jo muutaman vuoden.) Jatkuvaa patjaommelta voisi tuo olla millä yritin saada nuo sisälmykset pysymään aisoissa. 

Tähän päivään asti olen nukkunut aina Lurppe kainalossa. Ehkä olen vain höpsö ja jälkeenjäänyt, mutta tuo pehmolelu on minulle vain niin äärettömän rakas. Ei mikään muu pehmolelu ole sille ikinä vetänyt vertoja. Ehkä nukun se kainalossa kunnes se lopullisesti hajoaa käsiin. Voi sitä surun päivää, kun se koittaa. Tässä vielä kuvaa paikatusta suloisuudesta. Silmätkin on jo aika kuluneet...