Mieheni on nyt muutaman päivän ollut vähän surkeassa kunnossa. Työt stressaa, selkää pakottaa ja flunssaa pukkaa. Eilen kun olin käynyt jumalanpalveluksessa mietin että mitenköhän voisin piristää miestäni. Pyöräilin siis Ärrän kautta ja vuokrasin leffan, menin kaupan kautta ja ostin ruokaa, piirakan ainekset, tulppaaneja ja pari olutta. (Vaikka mieheni ei tuo minulle kukkia niin ei se estä minua tuomasta hänelle.) Rupesin sitten innoissani leipomaan ja kokkaamaan. Ruuan jälkeen kun istahdimme sohvalle pystyin todella selkeästi huomaamaan että flunssainen ja väsynyt mieheni olikin varsin positiivisella mielellä. Se on kyllä ihanaa että välillä iskee sellainen puuska että haluaa tehdä jotain toisen hyväksi ja jos vielä saa huomata että se kannatti.

No, illalla nukkumaan mennessä kisu sitten ryhtyi mekkaloimaan ja pudotti jo ties kuinka monetta kertaa erään kukan ruokapöydällä. Minulle ruukkukasvit on jollain tasolla melkein pyhiä, niin minähän siitä sitten totaalisesti kilahdin, varsinkin kun se ääliökissa ei näköjään tajua että ruokapöydälle sillä ei ole menemistä. Poimin runnellun kasvin lattialta mutten siinä keskellä yötä viitsinyt enää ruveta sen kummemmin siivoamaan.

Tulipahan sitten aamulla vihdoin imuroitua koko kämppä. Ja hirveällä raivolla. Ja nälkäisenä. Kun sitten vielä kisu pääsi karkaamaan ulos (se on siis sisäkissa) ja mieheni lähti juoksien sen perään ja minä toruen mutta kävellen, niin siinähän oli sitten molemilla kova vitutus päällä. Saatiinhan me se kisu sitten naapurin pihalla saarrttua ja turvallisesti kiikutettua kotiin. Nyt pitäis pikkuisen rauhottua ja miettiä miten sais päivän vähän mukavammin käyntiin. Onneksi kumpikaan meistä ei jaksa kovin pitkään kiukutella.

Miten ihmeessä saa parisuhteen toimimaan jos on lapsia, kun jo kissan kanssa tuntuu välillä haasteelliselta? Toisaalta on ehkä hyvä harjoitella ensin kissan kanssa, sen traumat kun tuskin johtaa nuorisorikollisuustilastojen nousuun.